torstaina, lokakuuta 17, 2013
Ruokabloggausta
Kuten vähän tuli ennustettua, ei täällä arki-iltaisin kerkiä oikein kuin etsiä jotakin syötävää ja menemään nukkumaan. Joten reipas kirjeenvaihtaja raportoi ruokakokemuksistaan.
Tiistaina oli jälleen vuorossa tuttujen tapaamista, joten ruokasuunnitelmaksi muodostui hiukan kauempana hotellilta oleva Sanlitun (三里屯) -niminen alue. Kyseisessä korttelissa on pahamaineisen kuuluisa juottolakatu, Sanlitun Lu (三里屯路), jonne länsimaiset turistit ahtautuvat, koska eivät muuta tiedä. Onneksi alueelta löytyy fiksumpaakin liiketilaa.
Matka toimistolta kesti metrolla puolitoista tuntia, mutta oli silti hyvä vaihtoehto. Toiset tuttavat olivat lähteneet samalle matkalle taksilla ja viettivät kaksi ja puoli tuntia ruuhkassa. Molemmat paikat ovat kuitenkin samalla puolella kaupunkia, joten toisella puolella asumista ja päivittäisiä työmatkoja sieltä ei uskalla oikein kuvitellakaan.
Ruokana oli japanilaista haute cuisinea, jonka tyylilajin nimen olen jo unohtanut. (Muokkaus: Nimi löytyi, se on teppanyaki) Kuitenkin homman ideana oli pöydän toisella puolella oleva kokki, joka valmisti kaiken tilatun suoraan silmien edessä. Valikoimassa oli syö-ja-juo-mitä-haluat tai sitten à la carte. Valitsimme luonnollisesti pakettihinnan, jolloin pääsimme kokeilemaan mahdollisimman montaa eri lajia ilman huolta loppulaskusta. Valikoima oli japanilaiseen tyyliin melko mereneläväkeskeistä, mutta valinnanvaraa riitti kyllä tarpeeksi melkein mihin tahansa makuun. Myös käden heiluttelu ja tarjoilijan (fúwùyuán, 服
Keskiviikkona sitten päätin käydä kokeilemassa perinnetunnepaikan valkosipulinversonuudelit, enkä pettynyt. Maku oli edelleen yhtä hyvä kuin keväällä. Pieneksi plussaksi voisi laskea kuulumiset ruokatasavaltaan, jolloin maksukortti olisi käynyt, jos sitä olisi vaan tajunnut käyttää. Toisella laidalla pienenä miinuksena oli Wangfujingin tasavaltaruokalan mukainen käytäntö, että kolaa tai muutakaan limonaadia ei saanut koko paikasta. Pari chilinpalaa pureskeltua olisi juotavalle ollut kyllä käyttöä...
Ruoan jälkeen piti vielä varmistaa, että junnun suosikkiketjulla, Yippin Sanxiaolla (一品三笑), tosiaan oli ravintola lähistöllä. Löytyihän se.
Illalla maistui Broadchurch-sarjan päätösjakson kanssa vielä pieni herkkuhetki. Viimeinen leipomon hyllyssä ollut munakasleivos sekä pieni punaviinipullo. Kumpainenkin tuli tutuksi jo edellisellä reissulla, eivätkä pettäneet tälläkään kertaa.
Tiistaina oli jälleen vuorossa tuttujen tapaamista, joten ruokasuunnitelmaksi muodostui hiukan kauempana hotellilta oleva Sanlitun (三里屯) -niminen alue. Kyseisessä korttelissa on pahamaineisen kuuluisa juottolakatu, Sanlitun Lu (三里屯路), jonne länsimaiset turistit ahtautuvat, koska eivät muuta tiedä. Onneksi alueelta löytyy fiksumpaakin liiketilaa.
Matka toimistolta kesti metrolla puolitoista tuntia, mutta oli silti hyvä vaihtoehto. Toiset tuttavat olivat lähteneet samalle matkalle taksilla ja viettivät kaksi ja puoli tuntia ruuhkassa. Molemmat paikat ovat kuitenkin samalla puolella kaupunkia, joten toisella puolella asumista ja päivittäisiä työmatkoja sieltä ei uskalla oikein kuvitellakaan.
Ruokana oli japanilaista haute cuisinea, jonka tyylilajin nimen olen jo unohtanut. (Muokkaus: Nimi löytyi, se on teppanyaki) Kuitenkin homman ideana oli pöydän toisella puolella oleva kokki, joka valmisti kaiken tilatun suoraan silmien edessä. Valikoimassa oli syö-ja-juo-mitä-haluat tai sitten à la carte. Valitsimme luonnollisesti pakettihinnan, jolloin pääsimme kokeilemaan mahdollisimman montaa eri lajia ilman huolta loppulaskusta. Valikoima oli japanilaiseen tyyliin melko mereneläväkeskeistä, mutta valinnanvaraa riitti kyllä tarpeeksi melkein mihin tahansa makuun. Myös käden heiluttelu ja tarjoilijan (fúwùyuán, 服
 |
| Edessä kapea ruokailutila ja takana metallinen paistotaso, jossa kokki hääräsi |
Keskiviikkona sitten päätin käydä kokeilemassa perinnetunnepaikan valkosipulinversonuudelit, enkä pettynyt. Maku oli edelleen yhtä hyvä kuin keväällä. Pieneksi plussaksi voisi laskea kuulumiset ruokatasavaltaan, jolloin maksukortti olisi käynyt, jos sitä olisi vaan tajunnut käyttää. Toisella laidalla pienenä miinuksena oli Wangfujingin tasavaltaruokalan mukainen käytäntö, että kolaa tai muutakaan limonaadia ei saanut koko paikasta. Pari chilinpalaa pureskeltua olisi juotavalle ollut kyllä käyttöä...
Ruoan jälkeen piti vielä varmistaa, että junnun suosikkiketjulla, Yippin Sanxiaolla (一品三笑), tosiaan oli ravintola lähistöllä. Löytyihän se.
Illalla maistui Broadchurch-sarjan päätösjakson kanssa vielä pieni herkkuhetki. Viimeinen leipomon hyllyssä ollut munakasleivos sekä pieni punaviinipullo. Kumpainenkin tuli tutuksi jo edellisellä reissulla, eivätkä pettäneet tälläkään kertaa.
tiistaina, lokakuuta 15, 2013
Paluu Pekingiin
Tänne sitä taas tuli päädyttyä, Kahden Kuun blogin maisemiin. Tosin tällä kertaa vain yksin ja vain kahdeksi viikoksi. Ei Peking ole hirveästi ehtinyt muuttua, joten tunteet olivat omituisesti työmatkan ja vanhojen kotikulmien muistelumatkan välissä.
Heti alkuun pääsin muistelmakierroksen alkuun, kun taksi ei lähtenytkään lentokentältä luulemaani reittiä hotellille, vaan ajoikin eri poikkikadulle. Juuri samaiselle, mikä kulkee kevään asuntolan ohi. Olin näkevinäni moottoritien kaiteiden yli vanhan hotellin, mutta ainakin silloin ikkunasta näkynyt savupiippu pomppasi tarpeeksi korkealle kuvaa varten.
Hotelli on tällä kertaa sama kuin ihan ensimmäisellä matkalla. Yhden kehän lähempänä keskustaa, mutta ikävästi metrovaihtoyhteyden päässä. Joten loppujen lopuksi taitaa nykyisestä asumuksesta kestää kauemmin päästä keskustaan kuin mitä suoraan ykköslinjaa pitkin olisi päässyt. Oman mausteensa tuo myös kielitaidon puute ja ettei M ole mukana pelastamassa. Metrokortinkin sain vasta toisella yrittämällä, mutta ensimmäisen yrityksen laitan kyllä virkailijan piikkiin: tämä kun ei viitsinyt edes yrittää kuunnella mitä ihmiset sanovat.
Vapaita päiviä on tällä kertaa vain neljä, joten kovinkaan paljoa ei niiden aikana kerkiä näkemään. Lisäksi pitää tavata kaikki vanhat tutut. Onneksi perusnähtävyydet tuli kierrettyä jo keväällä, jolloin niiden näkemiseen ei ole tällä kertaa erityistä tarvetta. Arkipäivät kuluvat samaan malliin töissä. Hotellilla aamiaiselle klo 7.30, bussille 8.25 ja paluu hotellille 19.00. Sen jälkeen onkin pikaisen ruoan aika, nukkumaan ja sitten aloitetaan alusta.
Ensimmäisenä viikonloppuna kolusin kirjakauppoja etsiessäni kiinan oppikirjaa, joka oli lopulta vaihtanut nimeä. Ei ihme ettei löytynyt. Tulipa samalla kierrettyä kaupunkia ja nähtyä Xidan, missä muu porukka vietti keväällä useammankin päivän. Kirja löytyi sitten lopulta Wangfujingiltä. Samalla piti käydä tarkistamassa tuttu ruokapaikka. Suomeen mukana tullut ruokakortti kelpasi vieläkin ja annos oli edelleen maistuva. Sen verran olivat saaneet tuotekehitystä aikaiseksi, että aikaisemmin mukana tulleiden tikkujen kanssa oli nyt samaan pakettiin laitettu lusikka ja kosteuspyyhe.
Sunnuntai menikin sitten tuttujen kanssa ruokaillessa. Paikallinen hot pot -kulttuuri on kyllä hauska idea. Vähän kuin suomalainen keitto, mihin laitetaan jatkuvasti lisää tavaraa ja mistä saa luvan kanssa kalastella parhaat palaset itselleen. Paloja nimittäin riittää. Jostakin syystä paikalliset tilaavat järjestäen reilut puoli kiloa lihaa per nuppi ja siihen vielä muut lisukkeet päälle. Uutena erikoisuutena näkyi tähteiden saaminen mukaan muovirasioissa, mikä oli ilahduttava muutos.
Muutenkaan ei täällä tarvitse kuolla nälkään. Hotellin viereisestä kauppakeskuksesta nimittäin löytyi tuttuja liikkeitä! Food Republic oli meidän Wangfujingin suosikkipaikkamme, eikä konseptin laajeneminen niin yllättänyt. Mutta aivan sen vieressä oli valkosipulinuudelipaikka Perinteiset Tunteet, Autenttinen Maku, mikä pelasti monta sairaspäivää keväällä. Lisäksi junnun suosikki Yippin pitäisi olla korttelin päässä toisessa keskuksessa, mutta en ole vielä löytänyt sitä. Wedomet puuttuvat tältä suunnalta, mutta onneksi muistakin on löytynyt portugalilaisia munakaspiiraita.
Heti alkuun pääsin muistelmakierroksen alkuun, kun taksi ei lähtenytkään lentokentältä luulemaani reittiä hotellille, vaan ajoikin eri poikkikadulle. Juuri samaiselle, mikä kulkee kevään asuntolan ohi. Olin näkevinäni moottoritien kaiteiden yli vanhan hotellin, mutta ainakin silloin ikkunasta näkynyt savupiippu pomppasi tarpeeksi korkealle kuvaa varten.
 |
| Tornia tuli katseltua kaksi kuukautta |
Hotelli on tällä kertaa sama kuin ihan ensimmäisellä matkalla. Yhden kehän lähempänä keskustaa, mutta ikävästi metrovaihtoyhteyden päässä. Joten loppujen lopuksi taitaa nykyisestä asumuksesta kestää kauemmin päästä keskustaan kuin mitä suoraan ykköslinjaa pitkin olisi päässyt. Oman mausteensa tuo myös kielitaidon puute ja ettei M ole mukana pelastamassa. Metrokortinkin sain vasta toisella yrittämällä, mutta ensimmäisen yrityksen laitan kyllä virkailijan piikkiin: tämä kun ei viitsinyt edes yrittää kuunnella mitä ihmiset sanovat.
Vapaita päiviä on tällä kertaa vain neljä, joten kovinkaan paljoa ei niiden aikana kerkiä näkemään. Lisäksi pitää tavata kaikki vanhat tutut. Onneksi perusnähtävyydet tuli kierrettyä jo keväällä, jolloin niiden näkemiseen ei ole tällä kertaa erityistä tarvetta. Arkipäivät kuluvat samaan malliin töissä. Hotellilla aamiaiselle klo 7.30, bussille 8.25 ja paluu hotellille 19.00. Sen jälkeen onkin pikaisen ruoan aika, nukkumaan ja sitten aloitetaan alusta.
Ensimmäisenä viikonloppuna kolusin kirjakauppoja etsiessäni kiinan oppikirjaa, joka oli lopulta vaihtanut nimeä. Ei ihme ettei löytynyt. Tulipa samalla kierrettyä kaupunkia ja nähtyä Xidan, missä muu porukka vietti keväällä useammankin päivän. Kirja löytyi sitten lopulta Wangfujingiltä. Samalla piti käydä tarkistamassa tuttu ruokapaikka. Suomeen mukana tullut ruokakortti kelpasi vieläkin ja annos oli edelleen maistuva. Sen verran olivat saaneet tuotekehitystä aikaiseksi, että aikaisemmin mukana tulleiden tikkujen kanssa oli nyt samaan pakettiin laitettu lusikka ja kosteuspyyhe.
 |
| Tuttu Food Republic ateria |
Sunnuntai menikin sitten tuttujen kanssa ruokaillessa. Paikallinen hot pot -kulttuuri on kyllä hauska idea. Vähän kuin suomalainen keitto, mihin laitetaan jatkuvasti lisää tavaraa ja mistä saa luvan kanssa kalastella parhaat palaset itselleen. Paloja nimittäin riittää. Jostakin syystä paikalliset tilaavat järjestäen reilut puoli kiloa lihaa per nuppi ja siihen vielä muut lisukkeet päälle. Uutena erikoisuutena näkyi tähteiden saaminen mukaan muovirasioissa, mikä oli ilahduttava muutos.
 |
| Hot pot lisukkeita... |
Muutenkaan ei täällä tarvitse kuolla nälkään. Hotellin viereisestä kauppakeskuksesta nimittäin löytyi tuttuja liikkeitä! Food Republic oli meidän Wangfujingin suosikkipaikkamme, eikä konseptin laajeneminen niin yllättänyt. Mutta aivan sen vieressä oli valkosipulinuudelipaikka Perinteiset Tunteet, Autenttinen Maku, mikä pelasti monta sairaspäivää keväällä. Lisäksi junnun suosikki Yippin pitäisi olla korttelin päässä toisessa keskuksessa, mutta en ole vielä löytänyt sitä. Wedomet puuttuvat tältä suunnalta, mutta onneksi muistakin on löytynyt portugalilaisia munakaspiiraita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
